Ajovalot välähtävät sivuikkunassa. ”Tässäkö tämä nyt sitten oli?” 16-vuotias Aino Selkäinaho ajattelee juuri ennen kuin rekka rusentaa auton ja vie tajun.
Tammikuun 21. päivä vuonna 2016 valkenee kirpeässä pakkassäässä. Aino syö aamupalan, pesee hampaat ja meikkaa kuin minä tahansa kouluaamuna. Isosisko pyytää tuomaan pyykit. Sen jälkeen Aino hyppää pikkuveljensä kanssa isoäidin auton takapenkille pikkusiskon valitessa etupenkin.
Vain kilometrin matkanteon jälkeen isoäiti ajaa kärkikolmion takaa suoraan rekan eteen. Ehkä rekka jää pakkasaamun sumuverhon peittoon.
- Ei siitä voi rekkakuskia syyttää, jos joku pyyhältää kolmion takaa suoraan eteen. Toisaalta koko onnettomuus oli vain inhimillinen erehdys, sillä isoäiti ei nähnyt rekkaa. Syyttely ei tuo terveyttäni takaisin, Aino toteaa.
Vaikka Ainon muistissa on toukokuulle kestävä aukko, muut muistavat kevään vielä liiankin hyvin.
”Ainakin yksi lapsi on elossa”
Yksin kotona ollut isosisko saa tekstiviestin onnettomuuspaikan ohi ajaneelta serkultaan. Viestin sisältö järkyttää: serkku on tunnistanut auton. Isosisko ajattelee pyykkejä, jotka viivästyttivät matkaan lähtöä.
Hän soittaa isälleen, joka lähtee heti onnettomuuspaikalle. Palomiehet yrittävät katkaista isän matkan kolariautolle, mutta hän näkee rekan ja tietää lastensa olevan autossa. Siinä vaiheessa palomiesten estely on turhaa.
- Minä olin autossa kiinni, mutta muistan, kun isä sanoi minulle, että ”Kuule, kyllä me tästä vielä selvitään”, Ainon pikkusisko kertoo silmiään pyyhkien.
Mummi on ajanut rekan eteen.
Ainon äiti tietää heti, että jotain pahaa on tapahtunut, kun hänet tuodaan kesken päivän kotiin. Vanhin tytär tulee kotona itkien vastaan, ja äiti saa kuulla, että mummi on ajanut rekan eteen.
- Olohuoneen ikkunasta näkyivät hälytysvalot, joiden keskellä lapseni olivat. Sille tunteelle ei ole sanoja, äiti kertoo.
Shokkitilastaan huolimatta äidille tulee tarve päästä onnettomuuspaikalle:
- Paikalla oli hirveästi pelastusajoneuvoja ja auto oli ihan järkyttävässä kunnossa. Näin kun äitiäni irrotettiin kuskin paikalta.
Ainon pikkuveli löytyy ambulanssista, jossa hän istuu shokissa yllään repeytynyt takki. Kun verta ei näy missään, äidin mielen valtaa hetkellinen helpotus.
- Muistan ajatelleeni, että ainakin yksi lapsi on elossa.
Aivot pelkkää mössöä
Ainoa viedään jo ambulanssilla kohti vastaan tulevaa pelastushelikopteria. Äiti pääsee pikkuveljen ambulanssin kyytiin, josta otetaan yhteys pikkusiskoa kuljettavaan ambulanssiin. Isosisko ja isä ajavat perässä autolla.
- Sairaalassa minulle sanottiin, että teho-osastolla olevalla nuoremmalla tyttärellä on aivoverenvuoto, mutta hän selviää vammoistaan. Sen jälkeen lääkäri sanoi, että Aino on juuri tullut leikkaussalista, hänen tilansa on erittäin kriittinen ja seuraavat kolme päivää ratkaisevat, jääkö hän henkiin, äiti kertoo.
Perheelle ei näytetä ensimmäisiä magneettikuvia Ainon aivoista, sillä kuvat ovat liian järkyttäviä. Ilman turvavyötä matkustaneen Ainon pää on heilahtanut sivuttaisliikkeessä ikkunaan, ja aivot ovat käytännössä hajonneet.
- Ei niistä voinut erottaa aivokammioita tai edes tunnistaa niitä aivoiksi: ne olivat vain kallon sisällä olevaa harmaata mössöä, kuvat myöhemmin nähnyt isä kuvailee.
Aino keinuu elämän ja kuoleman välillä.
Leikkauksen jälkeen Aino keinuu elämän ja kuoleman välillä. Aivopaine ei suostu laskemaan, ja parin päivän päästä lääkärit päätyvät poistamaan kalloluuta Ainon hengen pelastamiseksi.
- Ne olivat piinaavat tunnit. Mieheni oli katsonut netistä, että leikkaus on valtava riski, äiti kertoo.
Aino selviää leikkauksesta, mutta iloa ei kestä pitkään: paine kohoaa uudestaan. Sen jälkeen on käytettävissä enää kaksi korttia: selkäydinnesteen poisto sekä syvä kooma.
- Oulun paras kirurgi teki seuraavan leikkauksen ja paineet rauhoittuivat. Meille annettiin kymmenen päivän deadline eli Ainon pitäisi taistella kymmenen kriittistä päivää, jonka jälkeen tilanne olisi vakaampi. Niiden päivien ajan pelkäsimme joka sekunti, että Aino kuolee.
Pitkien päivien pitkät käytävät
Ainon äidille on heti itsestään selvää, että hän pysyy sairaalassa kolmen lapsensa luona. Käytävät muuttuvat päivien tapaan loputtoman pitkiksi äidin kulkiessa osastolta toiselle. Lopulta jäljelle jää vain syvässä unessa teho-osastolla nukkuva Aino, kun pikkuveli pääsee kotiin kuuden päivän ja pikkusisko kahden viikon jälkeen.
Ensimmäisen kuukauden aikana isä käy sairaalassa joka päivä töiden jälkeen, vaikka matkaa kertyy 320 kilometriä päivässä. Äiti puolestaan käy kotona ensimmäisen kerran maaliskuun alkupuolella.
- Monet sanovat, että oli minulta hienosti tehty, kun pysyin sairaalassa, mutta se ei olisi onnistunut ilman miestäni. Hänellä oli kotona hoidettavanaan työ, lapset ja koira, mutta minä pystyin silti luottamaan, että kotona on kaikki hyvin.
Ainon vanhemmat joutuvat kokemaan jokaisen vanhemman pahimman painajaisen: oma lapsi taistelee hengestään letkujen keskellä. Alkupäivien kauhu vaihtuu painajaiseksi, jonka keskeltä ei löydy yhtään helppoa päivää. Joka aamu tilanteen joutuu kohtaamaan uudestaan.
Oulussa tarjottu kriisiapu ja oman seurakunnan tuki antavat voimaa. Pienellä paikkakunnalla moni rukoilee Ainon puolesta. Perhe istuu sairaalassa pitäen toisiaan kädestä kiinni ja lähettäen Ainolle hyviä ajatuksia.
Voisipa elämästä vielä nauttia
Nyt rukousten ja ajatusten kohde istuu kotisohvalla ja hymyilee. Aino ei suostunut luovuttamaan.
17 päivän kuluttua onnettomuudesta unilääkkeiden määrää aletaan pikkuhiljaa keventää. Vanhemmat joutuvat vain odottamaan, miten, milloin ja minkälaisena heidän tyttärensä palaa takaisin.
Lopulta Aino herää. Toinen silmä on kiinni, toinen puoliksi auki ja ainoastaan vasemman käden etusormi liikkuu ylös alas.
Oli ollut itsekästä toivoa Ainon heräämistä.
- Siinä vaiheessa iski hirveä syyllisyys. Oli ollut itsekästä toivoa Ainon heräämistä, jos hän viettäisi koko loppuelämänsä vammautuneena sängyssä, äiti huokaa.
- Minulla ei ole mitään muistikuvia heräämisestä. Olin vahvasti vammautunut ja vain silmäni liikkuivat. Se oli varmasti epätoivoinen tilanne, Aino pohtii.
Vanhemmat asettavat vähimmäistavoitteen: he toivovat, että Aino voisi vielä joskus näyttää tunteitaan, hymyillä ja niellä.
- Kontakti Ainoon oli heikko. Toivoin, että Aino pystyisi edes hymyilemään, jotta voisimme vielä jakaa tunteita ja iloita elämän pienistä asioista yhdessä, äiti kertoo kyyneleet silmissään.
Toiveet eivät heti toteudu, sillä helmikuussa ei tapahdu käytännössä mitään. Aino siirretään lasten teho-osastolle ja sieltä neurokirurgiselle osastolle. Äiti hoitaa sängyssä makaavaa tytärtään. Hän kokee olevansa etuoikeutettu saadessaan hieroa, pestä, laulaa ja höpötellä sittenkin elossa olevalle tyttärelleen.
- Ainon hoidossa piti olla hirveän varovainen, kun aivojen suojana oli vain ihoa. Vuorasimme sairaalan rautasängyn tyynyillä ja siellä kolossa Aino nukkui.
Asiat muistissa sekunnin tai kaksi
Maaliskuussa nieleminen onnistuu, ja vähitellen myös liikkeet alkavat lisääntyä. Kommunikointi tapahtuu silmien ja kädenpuristusten avulla.
- Sitten minulle tuli tunne, että Aino osaa lukea. Kirjoitin lapuille oman ja Ainon nimen ja kysyin, kummassa lapussa on hänen nimensä. Hän nappasi heti oikean lapun. Kerroin asiasta hoitajalle, joka varmaan ajatteli, että olen ihan pöhkö, äiti kertoo.
Hoitaja kuitenkin vakuuttuu asiasta, kun äiti antaa Ainolle luettavaksi sukulaiselta tulleen koskettavan kortin. Ainolta pääsee itku.
- Siitä aukesi kokonaan uusi maailma. Otimme käyttöön aakkostaulun, josta Aino näytti kirjaimia ja minä kirjoitin lauseita ylös. Siitä tuli niin luontevaa, ettemme enää edes huomanneet puheen puuttumista.
Sitten Aino sanoo ”joo”. Se on hänen ensimmäinen sanansa kahteen kuukauteen.
Heti pääsiäisen jälkeen Ainon kalloluu asetetaan takaisin paikoilleen. Puhekyky on jo osittain palautunut, mutta työmuisti ei toimi lainkaan.
- Leikkauksen jälkeen Ainon silmät olivat muurautuneet kiinni. Hän kysyi sen päivän aikana 200-300 kertaa ”Äiti, miksi minä en näe mitään”. Ilman tuota kysymystä en olisi osannut selittää tilannetta niin usein ja se olisi varmasti ollut Ainolle aivan kauheaa: hän olisi luullut tulleensa sokeaksi.
Elämä voittaa huhtikuun neljäntenä päivänä, kun Aino siirretään kuntoutusosastolle. Toukokuussa suru ja huoli vaihtuvat iloksi, kun liikkuvuus palaa, taidot kehittyvät ja kädetkin alkavat liikkua tahdonmukaisesti.
- Toukokuussa myös työmuistini rupesi toimimaan ja siitä eteenpäin minullakin on kaikki muistikuvat. Minulle oli jo iso juttu, että muistin kaikkien terapeuttien nimet, Aino naurahtaa.
Iso perhe antoi voimaa
Nyt Aino on kuin uudestisyntynyt. Hän puhuu, kävelee ja nautti elämästä. Hymykin on herkässä. Hänelle mikään ei ole kuitenkaan enää itsestäänselvyys.
- Kaikki piti aloittaa ihan nollasta, kun vain etusormi liikkui. Olen opetellut puhumaan ja kävelemään kaksi kertaa: ensin vauvana ja nyt sitten vähän vanhempana. Minulle luovuttaminen ei koskaan edes ollut vaihtoehto, vaan päätin, että kävelen vielä.
Aino etenikin nopeasti. Sairaalassa fysioterapeuttien edellisenä päivänä tekemät suunnitelmat menivät aamulla uusiksi, sillä Aino oli edistynyt yön aikana niin paljon, että harjoitteet olivat liian helppoja.
- Oli ihanaa, kun pääsimme terapioiden jälkeen pyörätuolin kanssa Oulujoen rantaan. Otimme välillä mukaan eväitä ja laskimme vastaantulevia koiria, joiden määrä pysyi Ainon muistissa. Kerran vaihdoimme kielen englanniksi ja kaikki taidot olivat aivan entisellään, äiti hymyilee.
Ainolla oli syy, miksi kotiin kannatti mennä.
Aino uskoo, että vanhempien ja sisarusten tuki oli syy todella nopeaan toipumiseen. Ison perheen voiman huomasi kotilomien koittaessa: Ainolla oli syy, miksi kotiin kannatti mennä.
- Se aika oli aivan ihanaa. Oli yhtä riemua, kun näki sisarukset ja iskän ja koiran. Olen huomannut, että perhe on todella tärkeä asia enkä olisi päässyt näin pitkälle ilman heitä. Olen todella onnellinen siitä, että muut pääsivät kolarista niin vähällä.
Paras ystävä osoittautui parhaaksi ystäväksi ja pysyi tukena. Samoin tekivät muut kaverit.
- Tytöt järjestivät Ainolle jopa isot juhlat. Näin jälkikäteen kaduttaa, kuinka suuressa epätietoisuudessa ystävät joutuivat olemaan, mutta kerrottavat uutiset olisivat olleet niin huonoja, että niitä ei halunnut edes sanoa ääneen, Ainon äiti toteaa.
Yläkerran ukko saa kiitokset
Aino kotiutui sairaalasta lopullisesti kesäkuun 22. päivänä. Hän jatkaa vielä puhe-, toiminta- ja fysioterapiaa, mutta on suorastaan ihme, että hän on jo nyt niin hyvässä kunnossa, että jaksaa kävellä puoli kilometriä ilman tukea.
- Veikkaan, että saan kiittää yläkerran ukkoa siitä, että olen vielä tässä. Myös oma asenteeni auttaa: en koskaan jättäisi yhtään terapiaa väliin.
Aivovamma on vienyt koko perheen aivan uusiin maailmoihin. He ovat esimerkiksi tutustuneet Vasa Concept -terapiamenetelmään, jossa aivot opetetaan luottamaan vaurioituneeseen puoliskoon. Aino on puolestaan oppinut arvostamaan elämää ja terveyttä.
- Elämä saatetaan viedä kokonaan pois, joten kenenkään ei kannata valittaa pienistä asioista, vaan arvostaa elämää.
Pelastushelikopteri ja osaava henkilökunta pelastivat Ainon hengen. Turvavyö olisi myös voinut estää vakavat vammat.
- Olin kauimpana rekasta, mutta loukkaannuin eniten, kun aivot heilahtivat sivulle päin. Onnettomuus sattui niin lähellä kotoa, että ajattelin kai, että laitan turvavyön kiinni kohta. En enää koskaan ajattele niin, Aino sanoo.
Ja niin elämä voitti
Onnettomuus ei ole vielä pelkkä paha muisto, vaan häilyy mielessä päivittäin. Isosisko koki pitkään syyllisyyttä pyykkien takia: jos hän ei olisi pyytänyt etsimään niitä, matkaan olisi lähdetty aiemmin. Ainon mielestä kenenkään ei kuitenkaan tarvitse jossitella.
Rekkakuskin kanssa asiat on jo selvitetty, ja tapahtumasta asti kaikki energia ja keskittyminen on syyllisten etsimisen sijasta käytetty Ainoon.
Vaikka tilanne näytti onnettomuuden jälkeen toivottomalta, Ainon tulevaisuus on vielä edessäpäin. Viimeisimmissä magneettikuvissa aivot näyttivät jo aivoilta, ja kouluun palaamistakin kokeillaan jo ensi syksynä.
- Haaveilin, että minusta tulee eläinlääkäri, mutta tulevaisuuden suunnitelmat menivät sen osalta vähän uusiksi. On hyvä, jos pystyn jatkamaan opiskelua ja vasta sen jälkeen näkee, kuinka pitkälle pääsen, Aino toteaa.
Haavoittumattomuuden harha on täysin karissut.
Kuntoutuminen on kovassa vauhdissa, mutta haavoittumattomuuden harha on täysin karissut koko perheen osalta. Onnettomuusuutisia seurataan täysin uusin silmin, sillä onnettomuus voi tosiaan sattua kenelle tahansa ja milloin vain.
- Olemme kiitollisia siitä, että kenenkään ei tarvinnut kuolla. Elämä olisi jatkunut senkin jälkeen, mutta minkälaista elämää se olisi ollut, äiti miettii.
- Ei kannata koskaan luovuttaa, sillä toivottomastakin tilanteesta voi selvitä. Tässä on siitä todiste, Aino nauraa.
Pekka Simojokikin rukoili Ainon puolesta tämän kamppaillessa elämästään.
”Tämä päivä on taistelun tulos, ovi auki on elämään.
Tänään aika on lähteä ulos ja kokeilla siipiään.”