Arvostuksen puute, ruuan hinta ja kaupunkiin muutto ovat vain muutamia asioita, jotka vaivaavat maaseudun ihmisten elämää. Mikä saa jaksamaan kaiken keskellä? Siitä kertovat Aino, Noora ja Otto.
Maatilalla ei olla kellon orjia
MTK:n maaseutunuorten puheenjohtajana toimiessaan Aino Kurtti on juossut jakkupuku päällä Brysselin kokouksissa. Sieltä hän palaa aina tyytyväisenä takaisin vaikka aukomaan likakaivoa paskaisessa navettahaalarissaan.
- Tässä työssä näkee oman kätensä jäljen. Saa hoitaa elävää ympäristöä eikä tarvitse olla kellon orja. Kun on aina elänyt maatilan sykkeessä, ei siitä halua luopua.
Kurtti odottaa jo kesää, vaikka tietää sen tuovan mukanaan runsaasti töitä. Sormet oikein syyhyävät rehuntekoon.
- Siinä on sitä jotain. Kun olin pieni, kaikki sukulaiset tulivat auttamaan heinänteossa. Nyt en enää viitsi vaivata vanhoja setiä, mutta meille nuorille yrittäjille on rakentunut oma uusi yhteisö, jossa töitä tehdään porukalla, hän kertoo.
Kun Kurtti kirjoitti lukiosta, hänen isänsä sairastui ja tilan työt jäivät vanhimman tyttären harteille. Se ei häntä kuitenkaan haitannut, sillä työ lypsykarjatilalla oli ollut pienestä pitäen Kurtin unelma.
- Sukupolvenvaihdos vain tapahtui luultua aiemmin. Olin jo hakenut opiskelemaan metsätalousinsinööriksi ja agrologiksi, joten sitten vain suoritin tutkinnot töiden ohessa.
Kurtti kokee olevansa asian ytimessä, kun saa tehdä oikeaa fyysistä työtä lehmien parissa. Navetasta löytyy 35 lypsylehmää ja saman verran nuorkarjaa. Lisäksi hoidettavana on hehtaareittain metsää.
Työn haasteet hän tiesi jo nuoruudestaan, joten nopea päätöksenteko ongelmien ilmaantuessa tulee häneltä luonnostaan.
- Tässä ollaan täysin elävien olentojen, maaperän ja säiden armoilla. Suurin haaste on kuitenkin pysyä mukana säädösten ja tukihakujen viidakossa. Tahattomat virheet maksavat aina rahaa.
Ja rahaa ei välttämättä ole. Kustannukset nousevat samaa vauhtia maidon hinnan laskun kanssa. Kurtin mukaan kaikilla maitotilallisilla on nykyään matti kukkarossa.
- Tämä tilanne syö säästöt ja metsät. Suurin huolenaihe on epävarmuus, sillä talouden ja mielenterveyden kaatumiseen tässä tilanteessa riittää, että traktorihuollosta tulee 10 000 euron lasku.
Kurtin mielestä vika ei ole kuluttajissa, vaan kaupoissa, jotka keräävät mahdollisimman suurta katetta. Samalla ne tarjoavat Brasiliasta ja Keski-Euroopasta tuotuja tuotteita, joiden tuotanto ja esimerkiksi vesitalous eivät ole niin hyvällä tasolla kuin Suomessa.
- Huonoina hetkinä tuntuu kuin olisi yhteiskunnan vihollinen numero yksi, vaikka yritän tehdä kaiken oikein.
Kaiken keskellä Kurtti haluaa tarjota eläimille mahdollisimman hyvät olot. Pihattonavetan rakentaminen on jo suunnitelmissa, mutta talous ja markkinoiden epävarmuus eivät vielä anna mahdollisuutta niin suureen investointiin. Omalla toiminnallaan hän voi kuitenkin vaikuttaa eläinten viihtyvyyteen.
- Jos menen stressaantuneena navettaan, eläimetkin hermostuvat. Joten verenpaineen pitää laskea navetassa luonnostaan, ja samalla huolet ja murheet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin.
Suunnitelmissa on, että työ tilalla jatkuu vielä kymmenien vuosien päästä. Oma tie on kuitenkin vielä löydettävä.
- Mihin kaikkeen täällä maalla olisikaan rahkeita, jos vain uskaltaisi ottaa ensimmäisen askeleen? Nyt on jo tilajäätelöä ja juustoloita, joten yritän olla Pelle Peloton ja keksiä meillekin oman suunnan mihin lähteä kulkemaan.
Tulevaisuus tulee: oletko valmis?
Mitä järkeä maapallolla on elää? Tämä kysymys ponnahtaa toisinaan sukutilaansa jatkavan Noora Ruuthin päähän. Ruuan hinta, maaseudun epävarma tilanne ja tulevaisuuden uhkakuvat saavat miettimään, millaista olisi asua Karibialla vailla huolen häivää.
- Ja sitten mietin, että perkele, ei sitä näin helpolla luovuteta. Minähän elän lapsuudenhaavettani: saan tehdä töitä itselleni, minulla on tila ja eläimiä ja voin ottaa päiväunet juuri silloin kun haluan, Ruuth naurahtaa.
36-vuotias Ruuth osti 1800-luvulta periytyneen sukutilan vanhemmiltaan pari vuotta sitten. Nyt hän pitää huolta kymmenen hehtaarin peltoalasta ja 80 hehtaarista metsää. Sivuelinkeinonaan hän toteuttaa maasto- ja vaellusratsastuksia, jolloin hoidettavaksi jäävät myös kuusi suomenhevosta.
- Opiskelin Seinäjoen ammattikorkeakoulussa metsätalousinsinööriksi ja koska nuorempi siskoni suuntautui musiikkipuolelle, ei oikeastaan käyty keskusteluja siitä, kuka tilaa jatkaa.
Maataloudessa eletään täysin luonnon armoilla. Ruuthin mukaan uhkakuvat ovat kuitenkin usein mahdollisuuksia: luonnossa työskenteleminen sekä lievittää että aiheuttaa stressiä.
- Keli on ja pysyy ja minä mukaudun. Nykyään pitää tosin monissa asioissa miettiä, mukaudunko vai pistänkö vastaan. Ja korkealta taholta laitetaan koko ajan kapuloita rattaisiin.
Ruuthin kasvattamista avomaankurkuista ja kesäkurpitsoista ei makseta hänen mukaansa tuottajalle kuuluvaa hintaa. Sama pätee muihin tuotteisiin, joten monet tilat kaatuvat ympäriltä.
Kunnallispolitiikassa ja MTK:ssa mukana ollessaan Ruuth saa välillä tietoonsa asioita, joita tilallinen ei välttämättä tahtoisi kuulla. Tulevaisuudessa voi käydä jopa niin, että hevoset on päästettävä juoksemaan vapaana metsään.
- Eläinsuojelujärjestöt tahtovat lopettaa kaiken: ratsastuksen, eläinten pidon ja lihansyönnin. Mutta ovatko ne edes nähneet eläintä läheltä? Entä missä kohtaa kriittinen massa on niin iso, että kaikki tilat laittavat lapun luukulle?
Maanomistaminen ei tunnu enää tärkeältä, vaan nykyään kerätään kokemuksia, elämyksiä ja tunnetta. Osa tilallisista ei näe tilanteesta muuta ulospääsyä kuin itsemurhan. Myös Ruuth pohtii jo tulevaisuuden ratkaisujaan, vaikka lahjakauppana myytyä tilaa onkin verottajan mukaan pyöritettävä vielä kolme vuotta: muuten maksettavaksi tulee viisinumeroinen summa.
Hevosten keski-ikä alkaa olla jo 16 vuotta, joten on päätettävä satsaako nuorempiin vai lopettaako koko toiminnan. Samalla alkavat tulla vastaan myös Ruuthin omat fyysiset ja henkiset rajoitteet. Tulevaisuus on kuitenkin rakennettava tässä päivässä.
- Toivon, että minulla olisi jatkossakin työ, toimeentulo ja terveyttä, mutta vähemmän byrokratiaa. Joka tapauksessa rakastan tätä työtä ja tulevaisuus tulee ja se sitten vain eletään.
Jotta elää, tarvitsee ruokaa
- Tämä työ vaatii huonon matikan ja hyvän uskonnon numeron, lammastilaa pyörittävä Otto Makkonen naurahtaa.
Hän peri sukupolvenvaihdoksen myötä tilan ja 20 lammasta vuonna 2005. Sen jälkeen piti päättää investoidako robottinavettaan vai ottaa pienempi riski ja hankkia lisää lampaita. Valinta osui lampaisiin, joten nyt Makkosen tilalla laiduntaa 250 uuhta.
Kesällä lampaat pääsevät matkustamaan Linnansaaren kansallispuiston alueiden ennallistamisprojektin myötä. Pikkuhiljaa lampaiden laidunnusjäljet alkavat tuottaa tulosta.
- Myös eläkeläiset pääsevät hoitamaan lampaita omilla, jo tyhjentyneillä, maatiloillaan erillisen Green care –projektin avulla, Makkonen kuvailee.
Vaikka Makkonen kasvoikin maatilalla, kävi hän nuorempana kokeilemassa kaupunkielämää. Opiskeluaika Joensuussa ja myyntityö ympäri Suomea loksauttivat palaset kohdalleen.
- Siinä oli aikaa miettiä, että mikä minusta tulee isona. Kaupungissa oli rauhan puutetta, joten ymmärsin, että oma paikka on maalla.
Nyt hän onkin maaseudun jokapaikanhöylä: tutkinnot löytyvät niin maa- ja metsätaloudesta kuin lihan jatkojalostamisesta ja LVI-asentamisestakin. Seuraavaksi suunnitelmissa on tilamyymälän rakentaminen.
- Suoramyynnillä saa jatkettua leipää. Myymälään tulisi myyntiin lammasta ja muiden tilallisten tuotteita: näin jokainen hyötyisi siitä. Maalla ei saa tuijottaa vain omaa tilaa ja omaa pärjäämistä, vaan pitää katsoa isompaa kokonaisuutta, Makkonen toteaa.
200 000 euron investointi on melko iso riski, sillä byrokratia ja tukisäädökset vaihtuvat jatkuvasti, jolloin pieni tila voi kokea kohtalokkaan muutoksen. Koska talouteen ei voi luottaa, vie työ henkisiä voimavaroja eikä kauaskantoisia suunnitelmia pysty tekemään.
Makkosen mukaan byrokratiaa ei voi kokonaan poistaa, mutta sen voisi siirtää jonkun paikallisen elimen hallittavaksi.
- Ennen byrokratiaa oli vähemmän ja riitti, kun vain teki työnsä. Paikallistamisella saataisiin aikaan esimerkiksi ihmisläheisemmät tarkastukset: katsottaisiin voivatko eläimet hyvin eikä puututtaisi senttimetreihin.
Vaikeita päiviä tulee ja menee, mutta usko maaseutuun ja omaan työhön saa jaksamaan. Makkonen arvelee, että maaseutua ja viljelijöitä arvostetaan Suomessa kovasti, vaikka nuorempi polvi onkin vieraantunut maaseudun elämästä.
- Maailman ruokakriisit avaavat aina silmiä. Ihmiset tahtovat tietää mitä syövät ja mistä ruoka tulee. Kun asioista kerrotaan avoimesti, se synnyttää molemminpuolista luottamusta.
Tulevaisuudessa haasteita tulevat aiheuttamaan tilojen häviäminen, tilakokojen kasvaminen sekä paikallisen tukiverkoston harveneminen. Maanviljelijän työ vaatiikin Makkosen mukaan kaikista eniten periksiantamattomuutta, jotta maaseutu saataisiin pidettyä elinvoimaisena seuraaviakin sukupolvia varten.
- Mutta kyllä täällä maaseudulla pärjätään, sillä niin kauan kuin ihmiset elävät ja hengittävät, he tulevat myös syömään ruokaa.